Marjonet
Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari - Menestyjän evankeliumi PDF Tulosta Sähköposti
Kirjoittanut Marjo Peltoniemi   
20.06.2007 00:00

 


Sisäistä ankaruutta


Enpä uskonut koskaan etsiväni sisäistä sankaruutta ja ankaruutta Sarasvuon opuksen voimalla, mutta uteliaisuus voitti, kun huomasin tuotoksen kirjaston kiinnostavimmalla eli psykologia-filosofia -osastolla. Mikä ettei – katsotaan mitä miekkosella on sanottavaa. Meikäläisellekin kun riittäisi ”sarasosa” Sarasvuon menestyksestä. Kirja alkaakin mukaansatempaavasti: jätkä konkreettisesti tanssahtelee tulisilla hiilillä.

Sankariopus on puhuttanut puolesta ja vastaan ilmestyttyään vuonna 1996. Sarasvuota on kritisoitu poroporvarilliseksi silmänkääntäjäksi, joka jakaa ihmiset rotuihin; menestyjiin ja heikkoihin. Yhteisöllinen ajattelu jyräytyy superyksilön kehitystarpeen alle ja onpa kirjassa annettu suositus ruumiin puhtauden takaamisesta riittävällä veden juonnilla ja peräsuolen huuhtelulla kirvoittanut jotkut kyselemään josko peräruiske auttaa sisäisen sankarin ulostulossa.

Uudelleen kirjan nosti jokunen vuosi sitten tapetille Heikki Mäki-Kulmalan julkaisema kritiikkiteos Näin puhui Sarasvuo. Mäki-Kulmala rinnastaa sarasvuolaiset saarnamiehet oppeineen jopa scientologian tai spiritualismin kaltaisiin liikkeisiin, joissa uskomalla johonkin asiaan horjutetaan vaikka fysiikan lakeja. Ihminen näkee, kun uskoo (ei usko kun näkee).

Tuli jostain syystä tässä yhteydessä mieleen yksi lempparijaksoistani South Parkissa – se, jossa Mooses (vaiko Jumala?) ilmestyy ihmisille ja kehottaa heitä väsämään makarooni-töitä (engl. macarone pictures) ja ripottelemaan kimalletta päälle. Ylhäältä annettuja käskyjä noudatetaan. Menestyjällä, esikuvalla, on auktoriteettia kertoa muille kuinka he voisivat samaistumalla samankaltaisiin arvoihin saavuttaa enemmän. Siinä missä uskonnollisissa liikkeissä turvataan korkeampiin voimiin, menestyjän evankeliumissa valetaan uskoa itseen, yliminään, joka jokaisesta ihmisestä oikeasta kohdasta puristamalla löytynee.

Itsekuri rankataan korkealle. Esimerkkinä lykätty nautinto: kun tulee puolikuolleena pääsärkyisenä duunista kotiin ja jääkaapissa odottaa kylmä kalja ja broileri – maallinen taivas siis – kannattaakin hyödyntää keissi laittamalla ensin itsensä pakertamaan vaikkapa keittiö siistiksi. Ja itsekurista ylipäätään: ei pidä yrittää vaan päättää. Yrittävä yrittää kenties jonkun kerran, mutta se joka on päättänyt yrittää kunnes onnistuu.

Siinä missä ihmiset tarvitsevat kasvavassa määrin psykiatria, sellaista tarvitsevat nykypäivänä ilmeisesti myös yritykset, ja tästä Sarasvuo on löytänyt paikkansa, markkinarakonsa, jota takoa.

Tuntuu toisaalta ikävän kyyniseltäkin sanoa, että tämäkään teos ei herätänyt mitään suuria ahaa-elämyksiä, kun samoja asioita on jonkin verran pohtinut - tässä iässä kun voi "laajentua positiivisesti" vain syvyyssuuntaan. Kirjaan on koottu kaikesta huolimatta erittäin viisaasti elämänhallinnan kokonaisuudet ja pienempiä ahaa-elämyksiä riittää varmasti jokaiselle.

Joskus pohdituttaa, onko kaikki sanomisen arvoinen jo sanottu, kun kirjailijat vain siteeraavat toisten suurten sanomia, ikäänkuin meidän journalistien ja kirjailijoiden missio olisi tolkuttaa itsestäänselvyyksiä. Mitä voin enää sanoa sellaista, mitä ei ole jo sanottu, kun jo kaikki "omat mielipiteet" ovat jo jonkun omia? Johtaako tämä siihen, etten uskalla sanoa enää koskaan ylipäätään mitään? Mikä meitä kyynisiä "niin kovin kaiken nähneitä" nykyihmisiä oikein ylipäätään hetkauttaisi? Ehkä vastaus löytyy menestyjän evankeliumista? Tai sitten tämäkin kaikki selittyy ajanhengellä - ilmiöt ovat ajassa ja joku ehtii iskeä niihin ensin.

Kaikki maailmassa muuttuu, laajenee, pyörii, kutistuu, rapistuu, syntyy, kuolee... Dynaamisessa mailmankaikkeudessa meidän on muututtava ajan mukaan tai mielellään jo ennen. Monet ihmisten ongelmat johtunut siitä, että he vastustavat muutosta, mikä on luonnollista turvallisuuskaipuiselle ihmisluonnolle. Oma muutos on kuitenkin kaiken ydin. Muutoksen alkuun saamiseksi on tärkeää saada tietty ”spiritti”, hurmoksellisuus päälle, mihin kirjassa pyritäänkin.

Sanojen voiman lisäksi Sarasvuo painottaa ymmärtämistä, mitä markkinointikin pohjimmiltaan on. Sarasvuo ei usko tietoihin, jotka nykypäivänä vanhenevat jo opetettaessa vaan hän painottaa nimenomaan yksilön henkistä kasvua, vaikka äärettömyyksiin. Sarasvuo uskoo, että ongelmissa kyse on pitkälti omasta asenteestamme, arvoista, kehittymättömästä ytimestä ja syntymättömästä sankarista. Yläluokkaiset arvot johtavat yläluokkaiseen elämään ja päinvastoin. Pulsun on siis kiittäminen itseään tilastaan. Kuten niin monilta niin Sarasvuoltakin tuntuu unohtuvan tosiasia, että kaikilla ei ole yksinkertaisesti samanlaisia henkisiä ja fyysisiä voimavaroja eikä sitä kautta myöskään yhtä paljon energiaa sankariksi kasvuun. Kaikkien menestysjanoisten sankari kuitenkin uskoo ilmeisesti vakaasti, että mikä on kerran lähtenyt händyistä, on myös sinne palautettavissa ja että kasvu lisää energiaa.

Ilahduttavaa sinänsä, että kirja kehottaa jakamiseen – muille jaetut asiat palautuvat itselle moninkertaisena. Sankarilla on varaa auttaa heikompaa ja jakaa omastaan. Superyksilöt johtavat superyhteiskuntaan ja heillä on motivaatiota auttaa muita, koska ovat itse kiitollisia. Mikä ettei menestyminen ja inhimillisyyskin voivat viihtyä samoissa nahoissa. Jaan myös sen kirjan ajatuksen, että lyhyttä elämää ei saisi tuhlata murehtimiseen - eikä mielestäni myöskään nipottamiseen.

Ajatus ”uskomalla menestyjäksi” on toki myös kiehtova. Huonon itsetunnon kanssa kamppaileminen kun vammauttaa joskus enemmän kuin mitkään fyysiset vammat, joten miksipä ei homma toimisi päinvastoinkin – itseensä vankkumatta uskovalla kaikki sujuu kuin rasvattu ja kriisitkin ovat vain pientä välipalaa voimien testailuun. Sarasvuo puhuu epämukavuuksista, kriiseistä ja katastrofeista. Katastrofeja ovat esim. lapsen kuolema, vakava sairastuminen, normaalielämän lopettava konkurssi tms. Katastrofiinkin sankari osaa reagoida nopeasti ja ryhtyy jälleenraknnuspuuhiin elämänsä suhteen heti kun pystyy. Mielenkiintoista olisikin tietää miten kenties joku on käytännössä soveltanut oppeja ja saanut elämäänsä niiden avulla uutta järjestystä. Kirja antaa paljon vinkkejä myös arjen perussettien järkevämpään hanskaamiseen.

Henkilökohtaisesti minua miellytti jollain tapaa eniten ajatus henkisestä kodista, etenkin kun kirja ymmärtää antaa lupauksen siitä, että sellainen olisi jokaisella jossain. Tuo koti voi löytyä konkreettisesti kotoa, harrastuksen parista, työyhteisöstä jne. - jostakin, jossa ihminen saa toteuttaa parasta olemassaolon tarkoitustaan ja ilmentää parhaita puoliaan , tuntea siis olevansa kotonaan. Ellei sitä ole vielä löytynyt – se pitää etsiä, S-arasvuo peräänkuuluttaa. Avainasemassa ovat arvot. Mistä löydän paikan, jossa olen osa perhettä, jossa jaetaan yhteiset arvot? Kirjassa kehotetaan valitsemaan myös ystävänsä ja seuransa tarkkaan – tarvitaan sankariksi kasvua tsemppaava ympäristö – ei taannuttavaa. Etsimme kaikki henkistä kotiamme, jotta reissumme täällä olisi mahdollisimman mukava.

Arvot ovat yhtälailla merkittäviä työssäkin. Kirjassa siteeratun "jonkun viisaan laatiman" ryhmäjaottelun perusteella työntekijät voidaan jakaa karkeasti neljään ryhmään: niihin, jotka ovat omaksuneet yrityksen arvot ja osaavat hommansa; niihin, jotka ovat omaksuneet arvot, mutta eivät osaa hommiaan; niihin, jotka osaavat hommansa, mutta eivät ole omaksuneet firman arvoja; sekä niihin, jotka eivät osaa hommiaan eivätkä jaa arvoja. Sarasvuon mielestä popoa vaan kankkuun niille, jotka eivät hanskaa kumpaakaan. Jos arvot omaksunut koulutetaan hommiensa tasalle, se maksaa itsensä takaisin. Hommat osaava arvoja omaksumaton puolestaan voidaan yrittää käännytttää firman arvoille uskolliseksi, mutta ellei se onnistu, popoa, sanoo taannoinen diili-bossi. Asiakkaan etu tulee olla työntekijöitä yhdistävä side, oikea arvo, ja palvelu pitää tulla sydämestä. Itsensä voi opettaa nauttimaan palvelusta, S-vuo uskoo. Tiimin ja yrityksen johtajaksi kasvun lisäksi käsitellään paljon myös oman elämän johtajuutta.

Hmm…pitäisiköhän pitää seuraavaksi sisäinen palaveri itsensä kanssa, kun hiirulaiseksi tai alistujaksi en halua maatua, mutta suurta sankariakaan ei ole vielä näkynyt…
Tai no, niin tietty, kai me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan.

Well, elämän tarkoitusta ei tainnut sitten löytyä tästäkään opuksesta, mutta olisi kyllä mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia muiden teoksen lukeneiden kanssa – niiden, jotka kehtaavat tunnustaa. ;)

 

- Marjo Peltoniemi, MarJonet -

Viimeksi päivitetty 15.03.2009 12:14